Verbin modukset eli tapaluokat: yleispiirteitä

Ohje lyhyesti

Verbin taivutusmuotoon sisältyy mm. tietoa siitä, miten puhuja suhtautuu esitettävään asiaan; esimerkiksi seuraavat verbimuodot ilmaisevat eri merkityksiä: Hän voittaa (väite) ja Hän voittanee (arvio ’ehkä voittaa’). Tällaisia verbien ilmaisemia suhtautumisen tapoja kutsutaan kieliopissa nimellä modukset eli tapaluokat. Suomen kielessä moduksia on neljä:

Tämän ohjeen osat ovat seuraavat:

• Indikatiivi eli väitemuoto (istun, istuin)
• Konditionaali (istuisin)
• Potentiaali (istunen)
• Imperatiivi eli käskymuoto (istu, istukaa, istukoon, istukoot)
• Tiesitkö? Optatiivi: ollos huoleton!

Tässä ohjeessa esitellään vain lyhyesti modusten peruspiirteitä. Kullakin moduksella on myös erityistehtäviä. Niistä kerrotaan ohjeissa, joissa käsitellään kohteliaisuuden ilmaisemisen kielellisiä keinoja sekä aikamuotoja:

• Kohteliaisuuden kielelliset ilmaisukeinot
• Aikamuotoja: tuleva aika (vie, veisi, vienee, on oleva)

Koko ohje

Verbin modusten avulla puhuja tai kirjoittaja ilmaisee suhtautumistaan puheena olevaan asiaan. Jo verbin muodosta voi siis käydä ilmi, esitetäänkö asia ikään kuin totena, kuviteltuna tai mahdollisena, todennäköisenä vai toivottavana. Verbimuodosta tunnistettavia moduksia on neljä: indikatiivi eli väitemuoto, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi eli käskymuoto.

Indikatiivi (istun, istuin)

Väite- eli indikatiivimuodon tunnistaa siitä, että siinä ei ole erillistä moduksen merkkiä (muissa muotoryhmissä taas on; esim. konditionaalissa on -isi-: istuisin). Indikatiivi voi esiintyä kaikissa aikamuodoissa:

Peruskäytössään indikatiivimuotoinen verbi sisältyy toteavaan väitelauseeseen (Yritys lopettaa toimintansa) tai kysymykseen (Milloin aloitat loman?), mutta sitä voi käyttää myös esimerkiksi käskemiseen, kehottamiseen ja pyytämiseen (Nyt sinä menet nukkumaan; Sammutathan valot; Annatko sen suolan), ks. ohjeita kohdasta Lisätietoa toisessa ohjeessa.

Konditionaali (istuisin)

Konditionaalissa (lähtisin, en lähtisi, olisin lähtenyt) tunnuksena on -isi-, ja muotoa kutsutaankin joskus tuttavallisesti myös -isi-muodoksi. Konditionaalia käytetään mm. ilmaisemaan kuviteltavaa mahdollisuutta, toivetta tai ehtoa. Konditionaalilla on preesens- ja perfektimuodot, ei muita aikamuotoja.

Konditionaalia käytetään lisäksi erityyppisissä kohteliaisuutta osoittavissa ilmauksissa (ks. kohdasta Lisätietoa toisessa ohjeessa).

Potentiaali (istunen)

Potentiaalimuoto ilmaisee tyypillisesti arviota, todennäköisyyttä tai epäröintiä. Esimerkiksi ilmauksen Juna myöhästynee puolisen tuntia merkitysvastine on tilanteen mukaan Juna saattaa myöhästyä…, Juna todennäköisesti myöhästyy... tai Juna ehkä myöhästyy… Potentiaali on pääosin kirjoitetun kielen muoto; arkipuheessa muotoa esiintyy lähinnä eräissä savolaismurteissa.

Potentiaalin tunnuksena on -ne-aines. Eräissä verbityypeissä tämän tunnuksen -n- kuitenkin sulautuu verbivartalon lopun l-, s- ja r-äänteisiin: tullee, juossee, surree:

Verbien mennä, vastata, häiritä ja pimetä tyyppisissä verbeissä on potentiaalissa -nn-:

Toisinaan teksteissä näkee myös sellaisia muotoja kuin ”tullenee”, ”menenee”, ”päässenee”, mutta ne eivät ole yleiskielen mukaisia.

Olla-verbin potentiaali on lie-alkuinen muutoin paitsi passiivissa:

Sellaiset ilmaukset kuin ”Hän ei liene olekaan paikalla” eivät ole siis yleiskielen mukaisia. – Yleiskielessä: Hän ei liene paikalla tai Hän ei ehkä ole paikalla.

Potentiaalilla on preesens- ja perfektimuodot, ei muita aikamuotoja. Perfektissä käytetään olla-verbin potentiaalia eli muotoja lienen, lienet, lienee jne.:

Joskus teksteissä tapaa myös sellaisia menneen ajan muotoja kuin ”lieni lähti” sekä konditionaalisuutta tavoitteleva ”lienisi”, mutta tällaisetkaan eivät ole yleiskielen mukaisia.

Sana lie on tavallinen pikkusanana eli partikkelina; tyylisävy on arkinen:

Huom. Yleiskielessä lie ei voi esiintyä myöskään olla-verbillisessä lauseessa, kuten ”Mikä lie on tämän tarkoitus?” – Yleiskielessä: Mikä lienee tämän tarkoitus? tai Mikä mahtaa olla tämän tarkoitus?

Imperatiivi eli käskymuoto (istu, istukaa, istukoon, istukoot)

Imperatiivi eli käskymuoto ilmaisee peruskäytössään käskyä tai kehotusta. Tyypillisesti tällainen kohdistetaan suoraan puhuteltavalle tai puhuteltaville, joten imperatiivimuoto on yleensä yksikön (lähde) tai monikon 2. persoonassa (lähtekää). Harvinaisempana se voi olla myös monikon 1. persoonassa (lähtekäämme) tai yksikön (lähteköön) tai monikon 3. persoonassa (lähtekööt).

Monikon 2. persoonassa imperatiivin tunnuksena on -kaa, -kää: ottakaa, lähtekää. Yksikön 2. persoonassa (istu, tule) imperatiivin tunnus ei näy kirjoituksessa mutta ilmenee puheessa niin, että seuraavan sanan alkuäänne tavallaan kuuluu myös verbin lopussa: ”istur ryhdikkäästi”, ”tulet tänne” (ilmiötä on kieliopeissa kutsuttu eri näkökulmista tarkasteltuna joko rajapidennykseksi, alkukahdennukseksi tai loppukahdennukseksi).

Monikon 1. persoonan käskymuoto lähtekäämme, rukoilkaamme on vanhahtava. Nykykielessä käytetään sen sijaan enemmän passiivimuotoa: Lähdetään! Ks. ohjetta Passiivi: me mennään, nyt lähdetään! kohdasta Lisätietoa toisessa ohjeessa.

Myös 3. persoonan käskymuodot (syököön, menkööt) ovat vanhahtavia. Ne ilmaisevat mm. vaatimusta, toivetta tai myönnytystä. Ne ovat poikkeuksellisia käskymuotoja, sillä niiden yhteydessä tekijää tarkoittava subjekti on mahdollinen: Syököön hän omenan (vrt. 2. persoonassa Syö omena). Verbimuotoa on kieliopeissa kutsuttu myös nimellä jussiivi. Yleiskielessä yksikkömuoto on -n-loppuinen (olkoon, noudattakoon) ja monikkomuoto -t-loppuinen (olkoot, noudattakoot):

Huom. Jussiivimuoto sisältyy muutamiin sanontoihin:

Samaan tapaan kuin 3. persoonassa myös passiivimuodossa on -koon-, -köön-loppu:

Kieltoverbillä on äl-alkuinen imperatiivimuoto eri persoonissa:

Lisätietoa toisessa ohjeessa

Lisätietoa muualla

Asiasanat

• imperatiivi
• indikatiivi
• jäännöslopuke
• konditionaali
• käskylauseet
• loppukahdennus
• modukset
• persoonamuotoiset verbit
• potentiaali
• rajageminaatio
• rajapidennys
• taivutus
• tyyli
• verbit

Anna palautetta tästä ohjeesta