Tiennimien ja kaavanimien suunnittelun periaatteet

Tavallisimpia suunniteltuja paikannimiä ovat tiennimet eli katujen, teiden, kujien ja muiden kulkuväylien nimet. Osa tiennimistä on kaavanimiä eli ne vahvistetaan kunnan asemakaavassa. Muita kaavanimiä ovat puistojen, aukioiden ja kevyen liikenteen väylien eli jalankulku- tai pyöräteiden nimet.

Osoitenimi on puolestaan osoitteeseen kuuluva nimiosa, joka on yleensä tiennimi. Osoitenimet ovat siis usein kaavanimiä, mutta myös kuntien asemakaavoittamattoman haja-asutusalueen tiennimiä tai saarten nimiä.

Suunnitellut kaava- ja osoitenimet pitää erottaa perinnäisistä paikannimistä, jotka ovat spontaanisti asukkaiden kielenkäytössä syntyneitä. Perinnäisiä paikannimiä ovat esimerkiksi kylien nimet ja luontonimet, kuten järvien, saarten, mäkien ja metsien nimet. Ne eivät kuulu kuntien nimistönsuunnittelun piirin. Perinnäisten ja suunniteltujen paikannimien eroista voi lukea ohjeesta Kahdenlaisia paikannimiä: perinnäisiä ja suunniteltuja.

Uusia tiennimiä ja kaavanimiä tarvitaan sekä uusille rakennettaville alueille että jo olemassa oleville kaava- ja haja-asutusalueille, kun niille rakennetaan uusia kohteita tai muutetaan niiden liikennejärjestelyjä. Tarvittava nimistö ja muutosten vaikutukset olemassa oleviin nimiin kannattaa huomioida suunnittelussa alusta alkaen.

Millaisia ovat hyvät tiennimet ja kaavanimet?

Paikannimen tehtävä on yksilöidä kohteensa. Esimerkiksi tiennimen tehtävä on erottaa tie muista kulkuväylistä. Toimiva paikannimi ohjaa ongelmitta oikeaan paikkaan. Siksi nimien suunnittelussa kannattaa hyödyntää perinnäisiä paikannimiä. Opastavuutta tukee nimen pysyvyys, eikä vakiintunutta nimeä siksi pidä muuttaa ilman hyviä perusteita. Nimenmuutokset aiheuttavat usein ongelmia paikan löytymisessä ja myös kuluja kunnalle, kun nimet on muutettava karttoihin ja opasteisiin.

Teiden, puistojen, aukioiden ym. nimet ovat osa asukkaiden arkipäivää, ja niiden tulee toimia jokapäiväisessä kielenkäytössä. Viranomaisten suunnittelemien nimien ei ole tarkoitus olla hauskoja tai nokkelia, vaan niiden tulisi noudattaa hallintolain asiallisen, selkeän ja ymmärrettävän kielenkäytön vaatimusta. Tiennimiin ja kaavanimiin sisältyvien sanojen on syytä olla neutraaleja. Esimerkiksi sellaiset nimet kuin Työsiirtolantie tai Intohimontie voivat tuntua asukkaista epämiellyttäviltä tai kiusallisilta.

Ihanteellisimmillaan nimi on helppo muistaa, ääntää, kirjoittaa ja taivuttaa. Hyvä ohjenuora on, että osoitenimeksi ei kannata valita sellaista nimiehdotusta, jonka kirjoitusasua, ääntämistä tai hahmottamista pidetään vaikeana. Esimerkiksi oikeinkirjoitukseltaan vaikean henkilönnimen käyttöä voi harkita mieluummin puiston tai kevyen liikenteen väylän nimessä.

Tiennimien ja kaavanimien kirjoitusasujen tulee noudattaa yleisiä paikannimien oikeinkirjoitusohjeita. Ne kannattaa tarkistaa ennen nimien vahvistamista. Suomenkielisten nimien oikeinkirjoitusohjeet on koottu Kielitoimiston ohjepankin ohjekokonaisuuteen Paikannimet: yhteen vai erilleen?. Suositusten mukaisia kirjoitusasuja ovat esimerkiksi Ali-Jaakkolan tie, Vanha Lahdentie, Juho Rissasen katu ja Jaakonmäenaukio. Ruotsinkielisten tiennimien oikeinkirjoituksesta voi lukea tämän ohjeen ruotsinkielisestä versiosta. Tarvittaessa nimen oikeinkirjoituksen voi tarkistaa Kotimaisten kielten keskuksesta.

Nimen hahmottamista ja käyttöä helpottaa paikanlajin ilmaiseva jälkiosa, joka kertoo selvästi, millaisesta paikasta on kyse. Kulkuväylän nimen on hyvä sisältää jokin kulkuväylään viittaava sana, kuten tie, katu tai kuja. Vastaavasti esimerkiksi puisto, puistikko ja metsä sopivat virkistysalueiden nimien paikanlajista kertoviksi jälkiosiksi. Sellaiset nimet kuin Ahjo tai Leppäkerttu on vaikea hahmottaa tiennimiksi, koska niistä puuttuu kokonaan paikanlajin ilmaiseva osa.

Ohjeessa Mistä aineksia tiennimiin ja kaavanimiin? kerrotaan tarkemmin, miten tiennimiä ja kaavanimiä kannattaa muodostaa. Ohjeessa Tiennimen jälkiosa: katu, tie vai kuja? käsitellään kulkuväylälle sopivia jälkiosia.

Nimeämisperusteet talteen

Kun suunnitellaan teiden, puistojen ja aukioiden uusia nimiä ja päätetään niistä, on tärkeä merkitä muistiin, mistä nimi juontaa juurensa. Tieto nimeämisperusteesta on hyvä tallentaa esimerkiksi kuntatietorekisteriin. Nimeämisperusteena voi olla muun muassa talon nimi, perinnäinen paikannimi, henkilön nimi tai lähellä sijaitseva kohde:

• Stenbackankuja talonnimestä Stenbacka
• Ahvenjärventie perinnäisestä järvennimestä Ahvenjärvi
• Antinkatu Helsingin ensimmäisen kaupunginjohtajan Antti Tulenheimon (1879–1952) mukaan
• Uimahallinaukio aukion vieressä sijaitsevasta uimahallista

Hyvä käytäntö on mainita nimeämisperusteen yhteydessä lyhyesti esimerkiksi talon tai henkilön historiasta. Perinnäisestä paikannimestä voi kertoa, onko se saatu esimerkiksi haastattelemalla, vanhoista kartoista tai asiakirjoista vai Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston kokoelmista. Myös tiedot tiennimen pohjana olevan perinnäisen nimen taivutuksesta ovat hyödyllisiä. Jos esimerkiksi Mustajärvi taipuu Mustallajärvellä eikä Mustajärvellä, taipuu adjektiivialku myös tiennimessä: Mustanjärventie.

Tieto nimeämisperusteista helpottaa tulevaa nimistönsuunnittelua, koska itse nimestä ei voi aina nähdä, mikä on nimen tausta. Jos esimerkiksi Puolantien lähistölle tarvitaan uusi tiennimi, on tärkeä tietää, viittaako puola kutoma- ja ompelukoneissa käytettävään puolaan, puolukkaa merkitsevään murresanaan vai maannimeen Puola. Vain tämän tiedon perusteella on mahdollista antaa uudelle tielle samaan aihepiiriin liittyvä nimi. Kaksikielisissä kunnissa erikieliset tiennimet antavat jo tietoa nimen taustasta. Esimerkiksi jos nimenä on Puolantie − Spolvägen, ruotsinkielisen nimen perusteella voi päätellä, että nimi liittyy kutomakoneisiin.