Seurakuntien nimet

Seurakunnat ovat eri kirkkokuntien hallinnollisia yksiköitä. Esimerkiksi Suomen ortodoksisessa kirkossa on kymmenen ja katolisessa kirkossa kahdeksan seurakuntaa. Tässä ohjeessa käsitellään Suomen valtakirkon eli evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien nimiä.  

Kirkkolaissa määritellään, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet kuuluvat seurakuntiin, joilla kullakin on määrätty alueensa. Lain mukaan seurakuntajako noudattaa kuntajakoa siten, että seurakunnan tai seurakuntayhtymän alue muodostuu yhden tai useamman kunnan alueesta. Samalla alueella voi olla useita erikielisiä seurakuntia.  

Kirkkojärjestyksessä säädetään seurakuntajaon muuttamisesta. Sen toisen luvun 2. pykälän mukaan tuomiokapitulin on tarvittaessa hankittava seurakunnan nimestä Kotimaisten kielten keskuksen lausunto, jos suunniteltu nimi ei ole ollut aiemmin seurakunnan nimenä tai jos nimen asianmukaisuus on muutoin syytä tarkistaa.

Kirkkolain toisen luvun 12. pykälän mukaan samaa menettelyä noudattaen voi muuttaa myös muun kuin yhdistymisen kautta syntyvän seurakunnan nimen.  Yleensä vakiintunutta seurakunnan nimeä ei kuitenkaan ole syytä muuttaa.

Kunnan nimi on paras seurakunnan nimen lähtökohta

Hyvä seurakunnan nimi välittää tietoa siitä, missä seurakunta toimii. Perinteiseen seurakunnan nimeen sisältyy yleensä kunnan tai kunnan osan nimi, jolloin nimi kertoo yksiselitteisesti seurakunnan toimialueen (esimerkiksi Taivalkosken seurakunta, Tuiran seurakunta ja Vanda svenska församling).

Jos seurakunnan pääkirkko on nimetty jonkun pyhimyksen mukaan, myös seurakunta voidaan nimetä samoin. Esimerkiksi Mikaelinkirkko on Helsingin Kontulassa sijaitseva Mikaelin seurakunnan päätoimipaikka. Petrus församling perustuu puolestaan kirkon nimeen Petruskyrkan. Nimen alkuosa kirjoitetaan erilleen sanasta seurakunta: Katariinan seurakunta tai sijaintikaupungin nimellä täsmennettynä Turun Katariinan seurakunta.

Piispan johtamia kirkon hallinnollisia alueita kutsutaan hiippakunniksi. Jos seurakunnan pääkirkkona on koko hiippakunnan pääkirkko eli tuomiokirkko, voi seurakunnan nimen jälkiosana käyttää sanaa tuomiokirkkoseurakunta, kuten nimessä Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Kappeliseurakunniksi kutsutaan puolestaan seurakunnan osia, joiden asioita hoitaa oma kappelineuvosto. Esimerkiksi Karstulan kappeliseurakunta kuuluu Saarijärven seurakuntaan.

Suosi pysyvyyttä ja paikantavuutta

Yksi toimivan nimen ominaisuus on nimen pysyvyys. Siksi seurakuntia yhdistettäessä on hyvä pohtia, voisiko jokin olemassa olevista seurakunnan nimistä toimia edelleen uuden kokonaisuuden nimenä, vaikka toimialue onkin entistä laajempi. Toimialueen laajentumisesta on mahdollista kertoa muullakin tavalla kuin nimellä.

Yhdistymisen kautta syntyneen seurakunnan nimeksi voidaan valita isoimman tai vanhimman seurakunnan nimi. Esimerkiksi Kankaanpään seurakunnan toimialuetta ovat myös Jämijärvi, Karvia ja Siikainen.

Jos yhdistyviä seurakuntia on kaksi, voi nimeen ottaa myös kaksi kunnan tai kunnanosan nimeä. Toimiva nimi on esimerkiksi Kaustisen ja Ullavan seurakunta. Vaihtoehtoisesti voi valita viivan sisältävän kirjoitusasun kuten nimessä Askolan–Pukkilan seurakunta. Osapuolia ilmaisevien erisnimien välissä kuuluu suomen oikeinkirjoitussuositusten mukaan olla ajatusviiva (pitkä viiva) ja molemmat paikannimet taipuvat genetiivissä. Ajatusviivan sisältävä nimi voi kuitenkin olla käytössä hankalampi kuin ja-sanan sisältävä.

Ruotsinkielisten seurakuntien nimien oikeinkirjoituksesta voi lukea tämän ohjeen ruotsinkielisestä versiosta.

Vältä näitä nimeämismalleja

Asuttujen paikkojen nimet toimivat seurakunnan nimen alkuosana parhaiten, koska seurakunnan toiminta ja toimitilat sijaitsevat kylissä, kaupunginosissa ja taajamissa. Keskeisten luonnonpaikkojen nimiä voi hyödyntää lähinnä silloin, jos seurakunnan alue on laaja eikä sillä ei ole selvää keskuskuntaa. Esimerkiksi Ruovedellä ja Virroilla toimivan seurakunnan nimeksi valittiin järven nimen pohjalta Tarjanteen seurakunta, vaikka tässä tapauksessa myös Ruoveden ja Virtain seurakunta tai Virtain ja Ruoveden seurakunta olisi ollut toimiva nimi.

Seurakunnan nimeä ei voi antaa vain yhden seurakunnan näkökulmasta, vaan nimen toimivuutta tulisi tarkastella osana valtakunnallista seurakuntien nimien kokonaisuutta. Yhdistyvien seurakuntien tasapuolisuutta kannattaa yleensä osoittaa muilla keinoin kuin luopumalla kunnan nimistä osana uuden seurakunnan nimeä. Kuntien nimien vältteleminen johtaa helposti siihen, että nimissä halutaan käyttää paikannimiä, jotka viittaavat seurakunnan toimialuetta laajempiin alueisiin. Tämä voi olla ongelmallista sekä nimien paikantavuuden että paikannimiin liittyvän paikallisidentiteetin kannalta.

Kotimaisten kielten keskus ei esimerkiksi suosittanut nimiehdotusta Vakka-Suomen seurakunta Kustavin, Taivassalon ja Vehmaan muodostamalle seurakunnalle. Tämä johtuu siitä, että paikannimi Vakka-Suomi viittaa perinteisesti laajempaan kulttuurihistorialliseen alueeseen, johon kuuluu keskeisenä osana muun muassa Uusikaupunki.

Liian yleiset kuvailevat ilmaukset eivät nekään toimi hyvin seurakunnan nimenä. Esimerkiksi Porvoonjoesta johdettu nimiehdotus Jokivarren seurakunta oli ongelmallinen, koska yleiskielen sanaa jokivarsi voidaan käyttää kuvaamaan minkä tahansa joen vartta. Lisäksi Jokivarsi on asutuksen nimenä käytössä ainakin kymmenessä eri kunnassa. Seurakunta saikin tarkoituksenmukaisemman nimen Askolan–Pukkilan seurakunta.  

Seurakuntien nimiä ei tule myöskään luoda perinnäisten paikannimien osia yhdistelemällä. Esimerkiksi nimi Martinkosken seurakunta ohjaa ajattelemaan, että seurakunta toimii Martinkoski-nimisellä paikkakunnalla. Suomessa onkin useita paikkoja, joiden nimi on Martinkoski, muun muassa kylä Alavudella. Martinkosken seurakunta toimi kuitenkin Lounais-Suomessa vuosina 2019–2022, ja sen nimi muodostettiin yhdistelemällä kunnannimistä Marttila ja Turun läänin Koski. Tällainen keinotekoinen, paikannimen kaltainen nimenosa johtaa helposti kuulijaa harhaan. Se voi myös aiheuttaa epätietoisuutta siitä, mitkä paikannimet ovat paikkakunnalla perinnäisesti käytössä ollutta kulttuuriperintöä.